La Sidra - Rainer Wennströmin matkakertomus
Hispaniolan saari, jossa Dominikaaninen tasavalta sijaitsee, on yksi Karibian meren saarista. Muita saaria ovat mm. Kuuba, Jamaica, Puerto Rico vain suurimpia mainitakseni. Hispaniolan saaren länsiosassa sijaitsee hyvin köyhä Haiti, jonka luonto on lähes täysin tuhottu. Vuonna 2010 tapahtunut maanjäristys, joka surmasi yli 200 000 ihmistä, ja vuonna 2016 maan yli pyyhkäissyt hirmumyrsky Matthew ovat lisänneet entisestään köyhyydestä kärsivien ihmisten ahdinkoa.
Vaikka saaren itäpuolella sijaitseva Dominikaaninen tasavalta luetaan kehitysmaihin, ovat ihmisten elämänolosuhteet siellä paljon paremmat kuin naapurimaassa. Tämän näkee jo maiden välisellä rajalla. Kun saapuu Haitin lähes kuumaisiksi tuhotuista maisemista Dominikaanisen tasavallan rajalle, on heti vastassa helpottava vihreys. Vaikka Dominikaanisen tasavallankin puolella on paljon luontoa tuhottu, on sitä vielä paljon jäljellä.
Olen ollut tällä saarella neljä kertaa. Kaksi ensimmäistä oli Oulun steinerkoulun 12. luokan kanssa tehtyjä kuukauden mittaisia kulttuurimatkoja. Kaksi viimeistä kahden kuukauden mittaista matkaa olen tehnyt eläkeläisenä muuten vain. Matkojen pääasiallinen kohde on ollut Rio Limpio. Rio Limpio on noin kahdentuhannen asukkaan kylä Dominikaanisen tasavallan luoteisosan vuoristossa lähellä Haitin rajaa. Asukkaat ovat entisiä orjia, jotka saavat elantonsa lähes kokonaan maanviljelystä. Alueella viljellään papuja, riisiä, monenlaisia hedelmiä ja vihanneksia, kahvia ja jonkin verran myös kaakaota. Lisäksi on kanoja, kalkkunoita, sikoja, vuohia ja nautoja. Lihaa alueella syödään kuitenkin sen kalleuden vuoksi hyvin vähän. Lihan korvaa papu ja kananmunat. Esimerkiksi me vierailijatkin saatiin aterian yhteydessä kanaa vain kerran viikossa. Tällä ei sinänsä ollut mitään merkitystä, koska ruoka oli vihanneksineen ja hedelmineen hyvin monipuolista ja maittavaa.
Rio Limpiosta reilun kilometrin päässä ylempänä vuorilla sijaitsee Centro Verde, Vihreä Keskus. Siellä olemme majoittuneet. Centro Verde on eräänlainen kurssikeskus, jossa on majoitustiloja, keittiö ja nykyisin myös sauna. Centro Verde on hyvin kansainvälinen keskus, jossa on jatkuvasti majoittujia eri Euroopan maista ja Pohjois-Amerikasta. Centro on todella hyvä paikka majoittua ja tutustua lähiseudun elämään. Muutaman kilometrin päässä on Nalga de Macon kansallispuisto, jossa on vielä jäljellä alkuperäistä viidakkoa. Nalga de Maco on kaksi kilometriä korkea vuori, jonka rinteitä kavutessa voi nähdä kasvillisuusvyöhykkeiden muuttumisen. Vuoristosta ja kosteudesta johtuen alueella on myös paljon kauniita putouksia.
Kun Kolumbus 1492 saapui Hispaniolan saarelle, asui saarella noin miljoona taino-intiaania. Espanjalaiset kohtelivat intiaaneja hyvin julmasti ja muutaman kymmenen vuoden kuluttua oli intiaanien määrä enää alle tuhat. Nämä pakenivat espanjalaisten sortoa Rio Limpion lähellä oleviin La Cidran luoliin. Konkistadorit kuitenkin löysivät nämä luolat ja loputkin intiaanit surmattiin.
Centrosta näille tippukiviluolille on matkaa noin 25 kilometriä. Polku luolille vuoristoisessa maastossa on hyvin vaativa, joten ilman kahta
koulutettua opasta sinne on kielletty menemästä. Helmikuulla tehdyn retken oppaina olivat Darlin ja Janser. Molemmat kokeneita retkeilijöitä.
Mukaan lähti myös kolme kylän noin viisitoistavuotiasta nuorta, Richard, Randy ja Vianna. Lisäksi me kaksi eläkeläistä, Veli Tampereelta ja minä.
Polku kulkee alussa Nalga de Macon vieressä olevan Piedra Blanca-vuoren yli. Yhtämittaista hyvin jyrkkää nousua on 700 metriä. Kun aamulla puoli seitsemältä lähdettiin, oli yöllä satanut. Vuorten maaperä on punaista savea, joka sateella muuttuu hyvin liukkaaksi. Laitoin hölmöyttäni aamulla melko kuluneet lenkkarit jalkaan kuvitellen, että niillä olisi kevyt kulkea. Joudun rinteessä rinkka selässäni tosi lujille. Lenkkareilla on vaikea saada liejuisesta jyrkästä rinteestä otetta. Välillä luiskahdan ja kaadun saviliejuun. Välillä päästessäni jonkin jyrkän kohdan ylös en saakaan enää jaloillani otetta ja liu ́un takaisin lähtökohtaan. Muut ovat kaukana ylempänä ja vain toinen oppaista tulee perässäni. Lopussa alkaa tuntua siltä, että jalat eivät enää tottele käskyjäni, mutta pääsen kuin pääsenkin ylös, jossa toiset jo istuvat lepäämässä. Juon vettä, syön pari palaa suklaata ja pari hedelmää ja olo alkaa tuntua taas siedettävältä.
Pian jatketaan taas matkaa. Vuoren takana rinteet on kulotettu ja aurinko on ehtinyt jo kuivattaa polut. Vaikka nousuja ja laskuja on koko
ajan, on polulla helpompi kulkea, koska kengät eivät lipsu. Aurinko paistaa kuitenkin kuumasti ja jano vaivaa jatkuvasti. Polku nousee kapeaksi kulkuväyläksi korkealle rinteelle. Rinteellä kasvaa harvakseltaan mäntyjä, joita tuuli suhisuttaa. Tuuli viilentää myös ihoa ja männynhavujen peittämällä polulla on helppo kävellä. Korkealta rinteeltä avautuu komea vuorijonojen ketju, joka häviää siniseksi autereeksi jossain Haitin rajan takana. Jokainen vuori on kuitenkin kulotettu huipulle saakka. Tämä tieto tuo ristiriitaa näkymän kauneudelle. Vuorten rinteillä kasvanut viidakko on luovuttanut voimansa ihmisten ravinnoksi. Kun viidakko on hakattu, vuoren rinteet kuivuvat eikä viidakko voi niille enää palata. Kulottamalla tapahtunut viljely on ollut kuitenkin ainoa viljelytapa, jonka vuosisatoja orjuudessa eläneet ihmiset ovat osanneet.
Vuoripolulta erkanee polku, joka johtaa kaukana alhaalla siintävään jokilaaksoon. Kuten nousu, on lasku myös hyvin jyrkkä ja ne lihakset jaloissa, joita ei tasamaalla asuessa ole juuri tarvittu, alkavat kipeytyä tosissaan. Välillä jyrkkää rinnettä alas katsoessa oikein hirvittää, kestänkö noin pitkän matkan kipua. Jossain vaiheessa rinteellä pysähdytään levähtämään pienelle purolle. Toinen oppaista kerää puron varrella kasvavista villiappelsiinipuista appelsiineja, joista nuoret tekevät sokeria kunnolla lisäämällä makeaa mehua. Se maistuu ja piristää. Pesen purossa saviset lenkkarini ja sukkani ja vilvoittelen kylmässä vedessä jalkojani. Pian lähdetään taas laskeutumaan laaksoon. Jano ei enää vaivaa, mutta jalat huutavat pysähtymisen tarvetta.
Mikään ei kuitenkaan kestä ikuisesta ja niin saavutaankin vuolaana, mutta matalana virtaavan joen rantaan. Tämä on joki, joka jossain kauempana virtaa luolien ohi. Polku kulkee joen vartta vaihtaen puolta kolmeen kertaan. Sen jälkeen noustaan taas ylemmäs kulotetulla rinteelle, josta polku laskeutuu luolille. Perillä ollaan puoli kuuden maissa illalla. Teltat pystytetään luolan edustalla olevalle tasanteelle, jonka jälkeen käydään peseytymässä kohisevassa joessa, joka virtaa vuolaana muutamia metrejä tasanteen alapuolella. Iltaruoka laitetaan illan pimetessä, jonka jälkeen väsynyt porukka siirtyy telttoihin nukkumaan.
Aamupalan jälkeen lähdetään tutustumaan luoliin. Joen toisella puolella oleva luola on hyvin avara. Luolan holvimainen katto muistuttaa Keski-Euroopan suuria katedraaleja. Seiniltä löytyy myös intiaanien sinne tekemiä eläinhahmoja muistuttavia maalauksia. Luolassa on paljon lepakoita ja lattiaa peittääkin lepakon uloste. Telttojen puolella oleva luola on paljon ahtaampi. Sinne pitää ryömiä hyvin ahtaiden onkaloiden läpi ja välillä kiivetä hankalia kulkureittejä ylöspäin. Luolassa olevat lepakot pelästyvät ja suhahtelevat pään vierestä. Luola on tippukiviluola. Tippukivet muodostavat paikoin lattiaan asti kasvaessaan pylväitä ja osa roikkuu katosta. Pitää koko ajan varoa, ettei lyö päätänsä niiden teräviin kärkiin. Veli kopauttaa niitä puukollaan ja niistä lähteen helähtävä ääni, jonka korkeus vaihtelee niiden koon mukaan. Luolan perällä lattiaa peittää lepakonulosteinen vesi. Veli ja toinen oppaista lähtee kahlaamaan vedessä, tutkiakseen mihin luola päättyy. Ilmassa on paljon vedestä syntyneitä itikoita, joita on hyvä varoa, etteivät mene henkeen, sillä ne voivat kantaa jos mitäkin tauteja. Myöhemmin Suomeen palatessa Velin keuhkoissa todettiin olevan jotain trooppisperäistä tautia, jota epäillään näiden hyttysten aiheuttamaksi.
Luoliin tutustumisen jälkeen lähdettiin kohti Centro Verdeä. Yöksi majoituimme vuoren rinteellä olevan talon pihaan, jossa saamme käyttää keittiötä ruuan valmistukseen. Koska Hispaniolan saarella ei ole myrkkykäärmeitä eikä petoeläimiä, saavat taloissa olevat kanat, kalkkunat ja sianporsaat kulkea vapaana. Niinpä meilläkin oli seuranamme joukko kanoja ja kalkkunoita sekä kymmenkunta sianporsasta. Pimeän tullen telttoihin nukkumaan mennessämme nousivat kanat puiden oksille, kalkkunat hävisivät jonnekin ja siat menivät lähipensaikkoon nukkumaan.
Aamuruuan jälkeen jatkettiin matkaa. Etukäteen jonkin verran huolestutti matkan lopussa oleva 700 metrin laskeutuminen. Toinen opas
teki minulle kuitenkin kaksi tukevaa kävelykeppiä, joiden avulla sain liukastellessani pidettyä tasapainon ja paria kaatumista lukuun ottamatta
laskeutuminen sujui hyvin. Jyrkimmät kohdat laskin persmäkiä, joten alas tultuani olin melko lailla punaisen saven sotkema. Nuorten taiteilua näillä liukkailla rinteillä ei voinut kuin ihmetellä. He laskettelivat pystyssä jyrkkiäkin laskuja ja hyppäsivät tarvittaessa ketterästi polun vieressä olevalle kivelle. Heille laskeutuminen oli leikkiä. Yli kuusikymppiseen verrattuna heillä oli puolellaan nuoruuden notkeus ja heidän heimonsa vuosisatainen perinne kulkea näillä vuorilla.
