logo tp

Paavo Palorannan kirje sukulaisille

Paavo Paloranta Inarijärven rannalla

Lapsuuteni leikkimailta

No, niin se vain menee. Että mikäkö menee, no aika tietenkin. Nojaan Hirvikosken sillan kaiteeseen, katselen kosken tyrskyäviä kuohuja. Nämä kosken kuohujen äänet ja Hirvikosken sillan partaat, ovat aina olleet muistossani, olempa sitten asunut missäpäin Suomea tahansa.

Äitini sisko, Iida kirjoitti minulle, joskus viisikymmentä luvulla Ameriikasta: ”Kaipaan täällä vieraalla maalla eniten Hirvikosken kesäisiä kosken kuohujen ääniä ja käen kukuntaa”. Uskoisin monen muun henkilön tuntevan samoin.

Katseeni etsii koskesta kivenkoloja, missä tapasimme pitää kalanpyydyksiä, joo tuolla se on, tuon suuren kiven kupeessa. Siitä kävi kalojen keväinen kutureitti. Osa niistä ajautui pyydyksiimme.

Lapsuusaikani, ikäisteni nimiä vilahtelee mielessäni. Oli Aimo, Vietti, Pentti, Erkki, Päiviö, Esko, Ensti, Kalevi, Leo, Raimo, Seppo, Heikki. Heidän kanssaan, kolusimme näitä tutuksi tulleita rantoja ja uintipaikkoja. Vaan suurin osa näidenkin nimien kantajista, on muuttanut sen suuren virran toiselle puolelle.

Tuossa, maapenkalla uitossa olevat, niin sanotut vonkamiehet paistattelivat päivää, silloin kun puut soljuivat virran viemänä. Vaan olipa siinä sitten työmaata, kun tukit eksyivät poikittain ja tekivät ruuhkan. Tarvittiin kankia, keksiä ja kirvestä ja tietysti miesvoimaa.

Meille, pojankoltiaisille uitto olikin mielenkiintoinen. Saimmehan, tietysti salaa vanhemmiltamme kokeilla tukkilautan tekoa ja sillä seilaamista. Eihän siitä aina selvitty kastumatta. Kerrankin, jääköön nimi mainitsematta. Eräs vanhempi poika, joka itse oli silloin jo uittotöissä, teki minulle ja Eskolle tukkilautan. Minun mentyä lautan päälle, tyrkkäsi lautan jokeen ja se lautta hajosi. Minä jouduin tukkien alle, mistä lie sain voimia päästäkseni siltä rannalle.

Jos on koski tuonut työn muodossa ansioita ja sitä mukaa leipää ja kalan muodossa muuta särvintä. On se myös tuonut surua ja murhetta moneen perheeseen viemällä läheisiä ihmisiä mustiin syövereihinsä, luovuttaakseen ne alajuoksulla kalmankalpeina omaisilleen.

Tuossa rannalla sillan kupeessa sijaitsi kylän yhteinen pyykkipaikka. Siinä mustien patojen alla roihusi tulet, padoissa kiehuvassa vedessä porisi lakanat valkoisiksi. Harva se päivä joku kylän naisväestä rannalla pyykkinsä kanssa touhusi.

Tuolla, sadan metrin päässä, talossa joka paloi, minä kouluni kävin. Silloin oli vielä kylällä elämää, ei nukuttu ruususen unta. Talot olivat asuttuja ja pirtit täynnä lapsia.

Katseeni kääntyy vastapäiselle mäentöyräälle, siellä oli lapsuuden kotini. (Sama talo, jossa asui toisessa päässä taloa niin sanottu Vanha Erkki Hirvikoski perheineen.)

”No jaa jos minä nyt sitte” sanoi Vanha Erkki, kaivoi taskustaan työmiesaskin: ”Se on sitte viis penniä kappale”. Näin me pojanklopit teimme vanhan Erkin kanssa tupakkakauppaa. Kaupat tehtyään Vanha Erkki laittoi kätensä selkänsä taakse yhteen ja käveli myhäellen pois.

Tässä pieni pätkä lapsuuteni laulumailta, tekomäkeni tanhuvilta, muistilokeroista kaivettuna, josta Hirvikoski ei katoa koskaan.

Menneinä asuinpaikkoina vilahtelevat sellaiset pitäjät kuin Toholampi, Suodenniemi, Tampere, Lohja, Nokia, Huittinen, Vesilahti, Toijala. Ja olisiko jo viimeinen Lestijärvi. Avovaimoni kanssa teemme parasta-aikaa remonttia taloon, jonka ostimme Lestijärveltä.

Harrastuksenani eläkkeelle jäämiseni jälkeen on astunut kuvioihin taide. Teen kollaasityönä tauluja, sorvaan erilaisia kulhoja ja ruokakalustoja. Näyttelyjä on ollut Toholammilla, Huittisissa, Toijalassa ja parasta-aikaa Kaustisen Kansantaiteen keskuksessa, josta se jatkaa yhteisnäyttelynä eri paikkakunnille.

Tässä tämä tällä kertaa. Terveisiä sukulaisille, kaikille tutuille ja myöskin tuntemattomille.

Paavo Paloranta 

Lestijärvi 06.04.2007 

Hirvikoski-sukuseura ry. 2014 | Toteutus: Olli Rantakangas